Viesti 11860Ti 17 Huh 2012, 12:08 (GMT+2) Aihe: Female's eager transportations into mental hospitals in Finland - Etenkin naisiin kohdistuvat mielisairaalaan kuljetukset Suomessa
Lainaus:
"Se on saatanaa - tämä kaikki", hän sanoi ja purskahti itkuun taas. Sitä itkua olen kuluneen vuoden aikana kuullut enemmän kuin riittämiin, tuntenut itseni toivottamaksi.
Kun ystäväni sanoi tuon, omasta kokemuksestani oli vähän liiankin helppo sanoa: "Niin - Saatana kiusaa meitä ihmisiä..."
Mutta kuinka paljon se kiusaa, sitä en ole aiemmin oikein tajunnutkaan. Että se voi tulla ja tuhota koko elämän, viedä kaiken... Se saa voimaan pahoin.
Parin päivän kuluttua ystäväni soitti taas ja kertoi korvansa surisevan. Ei mikään ihmekään käytyään läpi semmoista, yritin lohduttaa. Alkoi vaan mennä yli hilseen hänen kerrottua joutuneensa terveyskeskuksesta ambulanssikyydillä Auroraan. Häh?
Soppaa oli keittänyt mies, terveydenhoitaja ja lääkäri. Jumalauta.
Silloin minulla keitti yli ja laitoin miehelle pari viestiä: Anna olla viimeinen kerta, kun teit tuon tempun ystävälleni... Jos joku on hullu, niin sinä. Narsismi on sairaus.
Äijä oli yrittänyt pitää vaimoaan neljä päivää tarkkailussa, mutta tämä oli sanonut tulevansa heti kotiin. Eihän ne semmoista siellä pidä. Ei hän ollut uhannut ketään veitsellä, niin kuin mies oli väittänyt. Ei hän olisi edes pystynyt siihen, kävelykin niin hataraa.
Minulla oli oikein ikävä ja likainen olo kävellessäni pois Kallion kirkosta sunnuntaina 10.2.2013 Sepon pitämien haukkujaisten jälkeen. Onneksi muutakin sisältöä oli, ettei haukkuminen ollut ihan kaikki.
Kupu ollut sen verran sitä solvaamista täynnä, että käyntini syy oli etupäässä tarkistusluonteinen. Olin juuri edellispäivänä lauantaisaarnassa huomannut miehen, joka oli erotilanteessa uhannut vaimoaan aseella monen todistajan nähden. Seppo ei ilmeisesti tiennyt miehen edesottamuksista mitään kehuessaan tätä vielä viime keväänä sielunhoitajana "erittäin hyväksi". Olin itse silloin paikalla ja suuni loksahti auki. Miten sellainen uskovien Auervaara voi toimia sielunhoitajana, ihmettelin. Mieshän oli petkuttanut kaikkia vaikka miten. Jopa parantumiskertomus oli satua vaimon mukaan, jonka mies yritti toimittaa hullujenhuoneelle päästäkseen uuden vaimon kanssa kämppään asumaan. Ekan vaimonsa hän oli saanut jo hullujenhuoneelle, mutta nyt naapurit olivat tulleet väliin. Olin vasta elokuussa jaksanut lähettää asian tiimoilta sähköpostia ja nähtyäni nyt miehen raamattukoululla päätin tarkistaa, toimiiko tämä sielunhoitajana edelleen. Ei ainakaan tuolloin 10.2.2013 näkynyt. Mikäli mies ei paranna tapojaan, hänet pitäisi paljastaa, että muut voisivat varoa... Vaikea käsittää, mitä uskova tekee aseella ja mihin parannus on unohtunut?
Minulla oli oikein ikävä ja likainen olo kävellessäni pois Kallion kirkosta sunnuntaina 10.2.2013 Sepon pitämien haukkujaisten jälkeen. Onneksi muutakin sisältöä oli, ettei haukkuminen ollut ihan kaikki.
Kupu ollut sen verran sitä solvaamista täynnä, että käyntini syy oli etupäässä tarkistusluonteinen. Olin juuri edellispäivänä lauantaisaarnassa huomannut miehen, joka oli erotilanteessa uhannut vaimoaan aseella monen todistajan nähden. Seppo ei ilmeisesti tiennyt miehen edesottamuksista mitään kehuessaan tätä vielä viime keväänä sielunhoitajana "erittäin hyväksi". Olin itse silloin paikalla ja suuni loksahti auki. Miten sellainen uskovien Auervaara voi toimia sielunhoitajana, ihmettelin. Mieshän oli petkuttanut kaikkia vaikka miten. Jopa parantumiskertomus oli satua vaimon mukaan, jonka mies yritti toimittaa hullujenhuoneelle päästäkseen uuden vaimon kanssa kämppään asumaan. Ekan vaimonsa hän oli saanut jo hullujenhuoneelle, mutta nyt naapurit olivat tulleet väliin. Olin vasta elokuussa jaksanut lähettää asian tiimoilta sähköpostia ja nähtyäni nyt miehen raamattukoululla päätin tarkistaa, toimiiko tämä sielunhoitajana edelleen. Ei ainakaan tuolloin 10.2.2013 näkynyt. Mikäli mies ei paranna tapojaan, hänet pitäisi paljastaa, että muut voisivat varoa... Vaikea käsittää, mitä uskova tekee aseella ja mihin parannus on unohtunut?
Asiat nivoutuvat yleensä yhteen, niin kuin edellinen Auroran sairaalaan, kuten tämäkin tapaus.
Asioissa on myös jotain käsittämätöntä johdatusta. Kurjassa joulussa minulla ei ole kirkkoa, jossa käydä, eikä terveyttä, josta voisin nauttia ilman kärsimystä edes jouluna, saati oikeutta, johon voisi luottaa, joten paljoa valinnanvaraa ei ole ollut. Otsani kirvelee parhaillaankin tulehduksen levittyä jo kauttaaltaan otsaonteloon. Fyysisessä ja henkisessä kaltoinkohtelussani kukaan ei ole oikeasti ajatellut eikä välittänyt, kuinka pärjään ja miten ihmeessä kestän tyynesti kaiken, tämän rääkkäämisen ja kiduttamisen. Joulunakin ihmiset kärsivät, se on kylmä tosiasia.
Viimeisimmän käänteen jälkeen elämä on muuttunut entistä kauheammaksi; painajaiseksi, jota joutuu elämään.
Potiessani monia eri sairauksia päällekkäin liian moni asia on jäänyt sairaana jo tätä ennen roikkumaan, kuten arkistojen penkominen, joita riittää. Tuokin iso liuskapino oli jäänyt odottamaan, että jaksaisin selata sen loppuun. Vuoden lähestyessä loppuaan aattona ei ollut parempaakaan tekemistä kuin tarttua pinoon sormitutti kädessä käyden läpi kevättä 2012, jolloin sain vajaan kymmenen vuotta kestäneen Raamatun tutkimisen päätökseen. Liuskojen hautautuessa toistensa alle halusin tarkistaa, ettei niihin ollut jäänyt mitään tärkeää, josta en olisi vielä kirjoittanut. Mutten löytänyt mitään sellaista, vaan jotain muuta, jota käsittelen edellisessä sitaatissakin.
Sama mies oli turvautunut kahdesti samaan keinoon; toimittanut mielisairaalaan ensimmäisen vaimonsa, joka oli tuolloin keväällä 2012 jo huonossa kunnossa. Toiselle vaimolleenkin hän yritti samaa; tilasi ambulanssikuljetuksen Auroran sairaalaan, mutta naapurit ehtivät väliin. Mies huijasi ja teki vaikka mitä hirveää. Siitä kertovia tekstiviestejä on tallessa paljon, että olisi halunnut järjestää Pirkko Jalovaarankin hullujenhuoneelle.
Meno on kuin kekkoslovakiassa tai NL:ssa. Laitokseen vain, laaketta tayteen ja pulinat pois.
Onneksi tuo EIT on olemassa. Viela on toivoa, etta seuraavan kahdensadan vuoden aikana Suomesta kehittyisi edes alkeellinen oikeusvaltio. Harmi vain, etta senkin opettamiseen tarvitaan joku ulkopuolinen taho.
Jotain positiivistakin: Suomi johtaa EIT-tuomioissa muita Pohjoismaita selvasti (vaikka kaikkien muiden Pohjoismaiden saamat tuomiot laitettaisiin yhteen):
Lastenlääkärin pakkohoito ja -lääkitys, jonka EIT tuomitsi:
Lainaus:
TOSISEIKAT: Vuonna 1943 syntynyt valittaja on lastenlääkäri, joka eläkkeelle jäätyään jatkoi työtään oman praktiikan puitteissa.
Lainaus:
Mainitussa helmikuussa 2005 oikeusturvakeskus määräsi saamansa psykiatrin lausunnon perusteella valittajan ottamisesta tahdosta riippumattomaan hoitoon mielisairaalaan. Valittaja halusi toisen mielipiteen hoidon tarpeellisuudesta. Sairaala ei kuitenkaan päästänyt tiettyä lääkäriä tapaamaan valittajaa kesken tutkimuksia. Lääkityksestä käytyjen keskustelujen jälkeen valittaja kieltäytyi nauttimasta lääkkeitä. Sen vuoksi hänelle annettiin lääkkeitä pakolla injektioina. Pitkävaikutteisten injektioiden käyttö aloitettiin maaliskuun lopulla. Niitä oli määrä antaa joka toinen viikko. Valittajalle kerrottiin lääkityksen antamisen syistä ja itse lääkkeistä. Lääkityksestä keskusteltiin hänen kanssaan senkin jälkeen useita kertoja. Hän kieltäytyi edelleen nauttimasta lääkkeitä suun kautta. Kun olennaiset oireet jatkuivat hänellä vielä 2,5 kuukauden hoidon jälkeen, lääkitystä päätettiin lisätä ensin kesäkuussa ja uudelleen marraskuussa 2005. Hän väitti, että häntä oli pahoinpidelty pakkolääkityksen yhteydessä. Hän ilmoitti asiasta poliisille, joka puolestaan pyysi lääkäriä tarkastamaan hänet. Lääkäri totesi elokuussa 2005, että hänellä oli 10 sm:n kokoinen mustelma reidessään, mikä oli voinut aiheutua hänen kertominsa tavoin eli kun häntä oli laitettu vuoteeseen, hänen reitensä oli osunut sängyn kulmaan. Samassa heinäkuussa sairaalan ylilääkäri päätti jatkaa pakkohoitoa. Valittaja kiisti edelleen sairautensa olemassaolon ja vastusti lääkehoitoa. Kirjaimellisesti hän taisteli vastaan, mikä oli johtanut moniin vaikeisiin tilanteisiin. Valittajan mukaan lääkityksellä oli sivuvaikutuksia. Potilasasiakirjojen mukaan niitä ei kuitenkaan ollut havaittu. Työterveyskeskuksen lääkäri kävi lokakuussa 2005 tapaamassa valittajaa ja totesi lausunnossaan, ettei hän ollut erikoistunut psykiatriaan eikä siten voinut ottaa kantaa diagnoosiin pelkän yhden käynnin perusteella. Kuitenkin valittaja oli ollut selväjärkinen ja orientoitunut. Keskustelujen aikana lääkäri ei ollut havainnut mitään merkkejä psykoosista eikä harhamielisyydestä. Yleislääkärin ominaisuudessaan hän katsoi, etteivät tahdosta riippumattoman hoidon edellytykset olleet olemassa. Samassa lokakuussa valittajan luona kävi psykiatri, joka lausunnossaan katsoi, että tietty lääkitys (37,5 mg Risperdal Consta-nimistä lääkettä lihakseen injektoituna joka toinen viikko) vaikutti liialliselta valittajan ikään ja tilaan nähden. Psykiatrin mielestä pakkohoito ja -lääkitys perustivat pahoinpitelyn tunnusmerkistön. Avohoidon toimenpiteet olivat mahdollisia ja valittajan vaarallisuutta itselleen ja toisille oli huomattavasti liioiteltu eivätkä siten pakkohoidon edellytykset täyttyneet. Potilasasiakirjojen merkintöjen mukaan valittajaa ei enää marraskuusta 2005 alkaen vastustanut fyysisesti injektioita. Samassa marraskuussa hänet siirrettiin avo-osastolle. Hän suostui verikokeisiin. Joulukuussa 2005 hän tapasi jälleen hänen luonaan käynyttä psykiatria, joka lausunnossaan katsoi, että pakkohoidon edellytykset eivät olleet olemassa. Valittaja oli joulun kotonaan. Hänellä oli mukaan mainittua Risperdal Costaa, jota hän injektoi hoitajan avustamana. Tammikuussa 2006 päätettiin yhteisin sopimuksen lääkityksen lopettamisesta. Ylilääkäri päätti jatkaa pakkohoitoa. Valittaja pääsi sairaalasta saman tammikuun lopulla. Toukokuussa 2006 katsottiin, ettei tahdosta riippumattoman hoidon edellytyksiä enää ollut olemassa. Oikeusturvakeskus teki hoidon päättämisestä virallisen päätöksen seuranneessa kesäkuussa.
Poimintoja tuomiosta:
Lainaus:
Lain tuli kuitenkin lisäksi olla oikeusvaltion periaatteen kanssa yhteensopiva. Siten vapaudenriistojen kohdalta lain tuli tarjota yksilölle tietyssä määrin suojaa viranomaisten mielivaltaisia puuttumisia vastaan. Jos vapaudenriistosta päätti hallintoviranomainen, yksilöllä tuli olla oikeus saada päätöksen lainmukaisuus tutkituksi tuomioistuimessa. Tältä kannalta ensimmäinen, oikeusturvakeskuksen tekemä päätös ei ollut ongelmallinen. Tilanne oli toinen vapaudenriiston jatkamisesta sittemmin tehtyjen päätösten kohdalta. Päätökset oli tehnyt mielisairaan ylilääkäri hankittuaan lausunnon saman laitoksen toiselta lääkäriltä. Niin ollen pakkohoidon jatkamisen edellyttämän lääketieteellisen arvioinnin tekivät Suomessa kaksi lääkäriä samassa mielisairaalassa, jossa potilasta pidettiin. Siten potilailla ei ollut mahdollisuutta vedota hyväkseen toiseen riippumattomaan psykiatriseen mielipiteeseen. Sellainen mahdollisuus oli kuitenkin tärkeä tae mahdollista päätöksenteon mielivaltaa vastaan pakkohoitoa jatkettaessa. EIT viittasi eurooppalaisen kidutuksen ym. vastaisen toimikunnan suositukseen, jonka mukaan pakkohoidon jatkamisen säännöllisin väliajoin tapahtuvaan tutkintaan tuli ottaa mukaan myös psykiatrinen mielipide, joka oli riippumaton siitä laitoksesta, jossa potilasta pidettiin. Tämä vaatimus koski kaikkia mielenterveyslain 8 §:ssä mainittuja edellytyksiä. Edelleen EIT totesi, että pakkohoidon jatkamisen tarpeellisuuden tutkintaa toimitettiin Suomessa 6 kuukauden väliajoin. Ottamatta kantaa siihen, voitiinko 6 kuukauden väliaikaa pitää kohtuullisena, EIT kiinnitti huomiota siihen, että mielenterveyslain 17 §:n 2 kohdan mukaan, sellaiseen tutkintaan ryhdyttiin viranomaisaloitteesta. Mielisairaalassa pidetyllä potilaalla ei näyttänyt olevan minkäänlaista mahdollisuutta aloittaa menettelyä, jolla voitaisiin tutkia, olivatko pakkohoidon edellytykset vielä olemassa. EIT oli oikeuskäytännössään pitänyt tuon kaltaista järjestelyä puutteellisena. Tätä puutetta pahensi käsillä olevassa tapauksessa se, että psykiatrisen potilaan hoitomääräyksen ymmärrettiin käsittävän myös automaattisen luvan hoitaa potilasta jopa vastoin hänen tahtoaan. Näissä oloissa EIT katsoi, että kansallisella lailla määrätty menettely ei ollut tarjonnut riittäviä takeita mielivaltaa vastaan. Siten EIS 5 artiklan 1 kohtaa oli rikottu pakkohoidon jatkamisen kohdalta.
Lainaus:
3) EIS 8 artiklan rikkominen
Valittaja väitti rikkomusta, kun hän oli joutunut pakkolääkityksi.
EIT totesi, että vastoin potilaan tahtoa tehdyllä hoitotoimenpiteellä puututtiin hänen yksityiselämänsä suojaan ja erityisesti fyysiseen koskemattomuuteen. Puuttumiselle tuli olla peruste kotimaisessa laissa. Lisäksi lain tuli täyttää tietyt laatuvaatimukset. Sen tuli olla saatavilla ja niin täsmällinen, että henkilö kykeni ennakoimaan sen seuraukset. Lain tuli myös täyttää oikeusvaltion periaatteen vaatimukset. Laki oli ymmärrettävä aineellisessa eikä muodollisessa merkityksessään. Siten lakina oli pidettävä asianomaista tekstiä sellaisena kuin toimivaltaiset tuomioistuimet olivat sitä tulkinneet. EIT pani merkille, että mielenterveyslain 22 b §:ssä oli yksityiskohtaisia määräyksiä mielisairaiden hoidosta. Hoitavan lääkärin oli päätettävä annettavasta hoidosta potilaan tahdosta riippumatta. Niin ollen puuttumiselle oli ollut peruste kotimaisessa laissa. Lain laadun osalta EIT totesi, että saatavuus ja ennakoitavuus eivät olleet ongelmallisia. Toisaalta oikeusvaltion periaatteen mukaisesti pakkolääkityksen yhteydessä kotimaisen lain täytyi tarjota yksilölle tiettyä suojaa mielivaltaista puuttumista vastaan. Hallituksen esityksen (113/2001) mukaan hoitomääräys käsitti pakkohoidon tapauksissa automaattisesti luvan hoitaa potilasta jopa vastoin hänen tahtoaan. Vaikka lääkärit saattoivat pyytää potilaan suostumusta, sen hankkimiseen ei ollut mitään velvollisuutta. Myöskään ei tarvinnut pyytää potilaan sukulaisen tai holhoojan tai uskotun miehen suostumusta. Ellei suostumusta saatu, potilasta voitiin pakkolääkitä. Esitöiden mukaan tämä oli potilaan edun mukaista. Hoidosta tehtyihin lääkärin päätöksiin ei voitu hakea muutosta. Valittaja oli kannellut oikeusturvakeskukselle ja oikeuskanslerille mutta kumpikaan ei ollut puuttunut asiaan. Oikeusasiamies oli torjunut kantelun viittaamalla siihen, että asiaa jo tutkittiin oikeusturvakeskuksessa. Tämä oli puolestaan katsonut, ettei se voinut välittömästi puuttua lääkitykseen tai määrätä sen keskeyttämisestä, koska päätöksentekovalta oli hoitavalla lääkärillä. Sellaisia valtuuksia ei ilmeisesti ollut myöskään lääninhallituksen terveystarkastajalla. Pakkolääkitys edusti vakavaa puuttumista henkilön fyysiseen koskemattomuuteen. Siten sen tuli perustua lakiin, joka tarjosi asianmukaiset takeet mielivaltaa vastaan. Sellaiset takeet puuttuivat käsillä olevassa tapauksessa. Tahdosta riippumattomaan hoitoon määrääminen oli automaattisesti sisältänyt valtuudet lääkkeiden pakolla antamiseen. Päätöksenteko oli ollut yksin hoitavan lääkärin käsissä. Lääkäri oli voinut ryhtyä jopa varsin radikaaleihin toimenpiteisiin valittajan tahdosta riippumatta. Päätöksentekoon ei ollut liittynyt välitöntä lainkäytöllistä valvontaa. Valittaja ei ollut voinut saada tuomioistuimen päätöstä pakkolääkityksen lainmukaisuudesta tai oikeasuhtaisuudesta tai määräystä lääkityksen lopettamisesta. Siten puuttumisesta valittajan yksityiselämän suojaan ei ollut säädetty laissa EIS 8 artiklan 2 kohdan mielessä ja artiklaa oli rikottu.
Lainaus:
LOPPUTULOS: EIT katsoi yksimielisesti, että tapauksessa oli rikottu EIS 5 artiklan 1 kohtaa pakkohoidon jatkamisen kohdalta ja EIS 8 artiklaa pakkolääkityksen osalta eikä ollut tarpeen tutkia EIS 13 artiklan rikkomusta ja että valtion oli maksettava valittajalle korvausta valittajalle aineettomasta vahingosta 10.000 euroa ja kuluista 8.000 euroa kummatkin mahdollisine veroineen 3 %:lla korotetun EKP:n maksuvalmiusluoton koron mukaisine viivästyskorkoineen.
Background and events giving rise to the criminal proceedings
6. The applicant is a paediatrician, born in 1943, who after her retirement continued working in her own practice.
Lainaus:
Involuntary care
43. On 17 February 2005 the Board for Forensic Psychiatry of the National Authority for Medico-legal Affairs ordered, on the basis of Dr A.K.’s proposal, that the applicant receive involuntary treatment in the Vanha Vaasa hospital. It considered that she was suffering from a delusional disorder, which had affected her for years and which made her incapable of seeing a matter from a viewpoint other than her own and of questioning the correctness of her own conclusions. She suspected that the authorities had ganged up against her. During the psychiatric examination she tried, as a medical doctor, to take a stand regarding the treatment of other patients on the ward. The delusional disorder, if not treated, would considerably worsen her mental illness or seriously endanger her health and the health of others. No other mental health services were considered sufficient having regard to the fact that the applicant did not consider herself to be mentally ill. The decision referred to sections 8, 17(1) and 17a of the Mental Health Act.
44. The applicant considered that she was not in need of mental care and wished to obtain a second opinion on her need for treatment. However, at the beginning of February 2005 the hospital refused to allow a Dr M-P.H. to visit her during the ongoing psychiatric examination.
45. The initiation of medication was discussed with the applicant on 21 March 2005. She was given the opportunity to take medication orally, but she repeatedly refused to do so. Due to the applicant’s resistance, the administration of medication began with involuntary injections of Zyprexa. As the applicant had made it clear that she would not co-operate, it was decided to continue her medication by giving long-acting injections of Risperdal Consta once every two weeks as of 31 March 2005. The basis of the decision was explained to the applicant and she was also given information about the drug. The issue of medication was discussed with the applicant on several occasions after that. She was encouraged to take it orally, but she consistently refused.
46. As the applicant’s core symptoms persisted after two and a half months of medication, it was decided on 22 June 2005 to increase the dosage of Risperdal Consta from 25 milligrams to 37.5 milligrams. It was again set at 25 milligrams as of 16 November 2005.
47. The applicant alleges that when questioning the forced administration of medication, she was informed that it was intended to cure her telephone surveillance delusion. The applicant argues that the surveillance did take place and there had been no delusion on her part.
48. On 7 July 2005 the applicant claimed to have been assaulted in connection with the administering of forced medication. She had resisted as she considered the medication unnecessary, whereupon she had been dragged by her arms and legs to her room. When she was put on the bed her thigh had hit the edge of the bed. She reported the incident to the police, who requested a medical doctor, Dr S.Ö., to examine her, which he did on 28 July 2005. In his medical opinion of 5 August 2005 he noted that the applicant had a 10 cm bruise on her thigh, which could have been caused in the manner described by the applicant.
49. On 22 July 2005 the head physician of the hospital decided to continue the applicant’s involuntary treatment.
50. In his written statement of 17 August 2005 to the Administrative Court the head physician of the Vanha Vaasa hospital, M.E., noted that the applicant was still in denial of her illness and very strongly opposed medical treatment. She was literally fighting back and this had resulted in several difficult situations when trying to proceed with the administration of medication in a manner which would be safe for both the applicant and the hospital staff.
51. Apparently in August 2005 an inquiry was made about a possible transfer of the applicant to a different hospital in her home town. However, that hospital did not consider itself able at that point to accept responsibility for the applicant’s care.
52. The applicant alleges that she suffered side effects from the medication. According to the applicant’s patient records the side effects alleged by her could not be objectively verified. The applicant refused when offered further medical examinations whereby any side effects could be detected.
53. On 3 October 2005 the applicant was visited by Dr E.P., a general practitioner at an occupational health care centre. In his opinion of 5 October 2005 Dr E.P. emphasised that he did not specialise in psychiatry and he could not therefore take a stand as to the diagnosed delusion based on one visit. He noted, however, that the applicant had been lucid and well-oriented. During the discussions he had not seen any signs of psychosis or delusion. In his capacity as a general practitioner, he considered that the conditions for involuntary treatment were not met.
54. On 22 October 2005 the applicant was visited by a psychiatrist, Dr M-P.H., who in his written medical opinion of 25 October 2005 considered, as an outsider, that the choice of the applicant’s medication (37.5 milligrams of Risperdal Consta injected in the muscle every two weeks) seemed excessive given the patient’s age and condition. Furthermore, he considered that the involuntary and forced medication fulfilled the constitutive elements of assault. In conclusion, he considered that open-care measures were possible and that the applicant’s dangerousness to herself and others had been considerably exaggerated and, accordingly, the criteria for involuntary care were not met.
55. In the light of the applicant’s patient records it appears that as of November 2005 at the latest she no longer physically resisted the injections, although she still verbally opposed her medication.
56. On 19 November 2005 the hospital decided to move the applicant from the closed ward to an open one.
57. On 24 November 2005 the applicant agreed to blood tests.
58. On 21 December 2005 the applicant again saw Dr M-P.H., who in his written medical opinion of 21 December 2005 considered that the conditions for involuntary care were not met.
59. The applicant spent Christmas at home. She had with her a dose of Risperdal Consta, which she injected during her holiday assisted by a nurse.
60. On 9 January 2006 it was decided, in mutual agreement with the applicant, that the administration of medication be terminated as she was not at all motivated to take it.
61. On 20 January 2006 the head physician of the hospital took another decision to continue the applicant’s involuntary care.
62. On 27 January 2006 the applicant was discharged from hospital.
63. On 30 May 2006 Dr M.E. considered that grounds for continuing the involuntary care under section 8 of the Mental Health Act no longer existed, whereupon the treatment was officially terminated by the National Authority for Medico-legal Affairs’ decision of 22 June 2006.
Lainaus:
166. However, as stated above, the Court must review the compliance of domestic decisions with Article 5 § 1 (e) of the Convention, in particular with whether the notion "in accordance with a procedure prescribed by law" meets the "quality" requirements of the legal rules applicable in the instant case.
167. The Court considers it clear that the domestic legal basis for the applicant’s detention from 17 February 2005 onwards was section 17 of the Mental Health Act. As to the quality of the law, the Court notes that the requirements of the accessibility and the foreseeability of the law do not raise any problems in the instant case. However, the Court reiterates that the law in question must also be "compatible with the rule of law". In the context of deprivation of liberty, the domestic law must provide some protection to the individual against arbitrary interference with his or her rights under Article 5.
168. The Court recalls that where the decision to deprive an individual of his liberty is one taken by an administrative body, that individual is entitled to have the lawfulness of the decision reviewed by a court (see mutatis mutandis Luberti v. Italy, cited above, § 31). The Court finds that the initial confinement of a "forensic" patient, after a psychiatric examination, to an involuntary treatment in a mental hospital by the Board for Forensic Psychiatry of the National Authority for Medico-legal Affairs, whose decision is subject to independent judicial review, does not appear to be problematic from the point of view of the rule of law. However, as concerns the continuation of such treatment, there were no adequate safeguards against arbitrariness.
169. The Court first draws attention to the fact that, in the present case, the decisions to continue the applicant’s involuntary confinement after the initial care order were made by the head physician of the Vanha Vaasa hospital after having obtained a medical observation statement by another physician of that establishment. In the Finnish system the medical evaluation is thus made by two physicians of the same mental hospital in which the patient is detained. The patients do not therefore have a possibility to benefit from a second, independent psychiatric opinion. The Court finds such a possibility to be an important safeguard against possible arbitrariness in the decision-making when the continuation of confinement to involuntary care is concerned. In this respect the Court also refers to the CPT’s recommendation that the periodic review of an order to treat a patient against his or her will in a psychiatric hospital should involve a psychiatric opinion which is independent of the hospital in which the patient is detained (see paragraph 133 above). This covers all of the criteria in section 8 of the Mental Health Act.
170. Secondly, the Court notes that the periodic review of the need to continue a person’s involuntary treatment in Finnish mental hospitals takes place every six months. Leaving aside the question whether a period of six months can be considered as a reasonable interval or not, the Court draws attention to the fact that, according to section 17(2) of the Mental Health Act, this renewal is initiated by the domestic authorities. A patient who is detained in a mental hospital does not appear to have any possibilities of initiating any proceedings in which the issue of whether the conditions for his or her confinement to an involuntary treatment are still met could be examined. The Court has found in its earlier case-law that a system of periodic review in which the initiative lay solely with the authorities was not sufficient on its own (see mutatis mutandis Rakevich v. Russia, no. 58973/00, §§ 43-44, 28 October 2003; and Gorshkov v. Ukraine, no. 67531/01, § 44, 8 November 2005). In the present case this situation is aggravated by the fact that in Finland a care order issued for an involuntary hospitalisation of a psychiatric patient is understood to contain also an automatic authorisation to treat the patient, even against his or her will. A patient cannot invoke any immediate remedy in that respect either.
171. The Court considers, in the light of the above considerations, that the procedure prescribed by national law did not provide in the present case adequate safeguards against arbitrariness. The domestic law was thus not in conformity with the requirements imposed by Article 5 § 1 (e) of the Convention and, accordingly, there has been a violation of the applicant’s rights under that Article in respect of her initial confinement to involuntary care in a mental hospital.
Lainaus:
2. The Court’s assessment
212. The Court reiterates that a medical intervention in defiance of the subject’s will gives rise to an interference with respect for his or her private life, and in particular his or her right to physical integrity (see Glass v. the United Kingdom, no. 61827/00, § 70, ECHR 2004-II).
213. The Court also reiterates that any interference with an individual’s right to respect for his or her private life will constitute a breach of Article 8, unless it was "in accordance with the law", pursued a legitimate aim or aims under paragraph 2, and was "necessary in a democratic society" (see, inter alia, Elsholz v. Germany [GC], no. 25735/94, § 45, ECHR 2000-VIII). The notion of necessity implies that the interference corresponds to a pressing social need and, in particular, that it is proportionate to the legitimate aims pursued. In determining whether an interference was "necessary in a democratic society" the Court will take into account that a margin of appreciation is left to the Contracting States. Furthermore, the Court cannot confine itself to considering the impugned facts in isolation, but must apply an objective standard and look at them in the light of the case as a whole (see, inter alia, Matter v. Slovakia, no. 31534/96, § 66, 5 July 1999).
214. The Court notes that in the case in hand it has not been disputed by the Government that the forced administration of medication constituted an interference with the applicant’s right to respect for her physical integrity within the meaning of the first paragraph of Article 8. It thus remains to be determined whether the interference was justified under the second paragraph of that Article, namely whether it was in accordance with the law, whether it pursued a legitimate aim, and whether it could be regarded as necessary in a democratic society.
215. The Court notes that the expression "in accordance with the law", within the meaning of Article 8 § 2 requires firstly that the impugned measure should have some basis in domestic law; it also refers to the quality of the law in question, requiring that it should be accessible to the person concerned, who must moreover be able to foresee its consequences for him, and compatible with the rule of law (see e.g. Herczegfalvy v. Austria, 24 September 1992, § 88, Series A no. 244).
216. As to whether there was a legal basis in Finnish law, the Court reiterates that in accordance with the case-law of the Convention institutions, in relation to Article 8 § 2 of the Convention, the term "law" is to be understood in its "substantive" sense, not its "formal" one. In a sphere covered by written law, the "law" is the enactment in force as the competent courts have interpreted it (see, inter alia, Société Colas Est and Others v. France, no. 37971/97, § 43, ECHR 2002-III). In this respect, the Court reiterates that its power to review compliance with domestic law is limited, it being in the first place for the national authorities, notably the courts, to interpret and apply that law (see, inter alia, Chappell v. the United Kingdom, 30 March 1989, § 54, Series A no. 152 A). As submitted by the Government, section 8 of the Mental Health Act lays down the criteria for ordering the confinement of a person to involuntary care in a mental hospital. The Court would also observe that section 22b of that Act contains more detailed provisions on the treatment of mental illness. Its sub-section 3 stipulates that it is for the physician attending to the patient to decide on the treatment to be given, regardless of the patient’s will. The Court is thus satisfied that the interference complained of had a legal basis in Finnish law.
217. As to the quality of the law, the Court notes that the requirements of the accessibility and the foreseeability of the law do not raise any problems in the instant case. However, the Court reiterates that Article 8 § 2 also requires the law in question to be "compatible with the rule of law". In the context of forced administration of medication, the domestic law must provide some protection to the individual against arbitrary interference with his or her rights under Article 8. The Court must thus examine the "quality" of the legal rules applicable to the applicant in the instant case.
218. The Court notes in the first place that section 22b of the Mental Health Act contains detailed provisions on the treatment of mental illness, and in particular, that it is for the physician attending to the patient to decide on the treatment to be given, regardless of the patient’s will. According to the preparatory works of that provision (see the Government proposal HE 113/2001 vp), a care order issued for an involuntary hospitalisation of a psychiatric patient is understood to contain also an automatic authorisation to treat the patient, even against his or her will. Even though the doctors may seek to obtain a person’s consent prior to the treatment, there is no obligation to have such consent in written form or to seek such consent from the patient’s relatives or guardian/trustee. If a patient refuses to give his or her consent or withdraws previous consent, the provision allows forced administration of medication. This is, according to the preparatory works, in the interest of the patient in order to secure his or her constitutional right to necessary care in a situation in which the patient is not personally able to make a decision about the treatment due to his or her illness.
219. The Court also notes that the decisions taken by the treating doctor under section 22 b, subsection 3, of the Mental Health Act concerning medication of a patient are not subject to appeal. The applicant made a number of complaints to that effect to the National Authority for Medico-legal Affairs and the Chancellor of Justice. However, neither could intervene in the case. The latter transferred the complaints to the Parliamentary Ombudsman, who took the position that she could not intervene in a case which was already being examined by the National Authority for Medico-legal Affairs. That authority, in turn, confirmed in its reply of 15 July 2005, that it was not competent to interfere directly with the administration of medication or to order it to be discontinued as the power of decision-making in such matters lay with the treating doctors. It seems that the State Provincial Office did not have such competence either.
220. The Court considers that forced administration of medication represents a serious interference with a person’s physical integrity and must accordingly be based on a "law" that guarantees proper safeguards against arbitrariness. In the present case such safeguards were missing. The decision to confine the applicant to involuntary treatment included an automatic authorisation to proceed to forced administration of medication when the applicant refused the treatment. The decision-making was solely in the hands of the treating doctors who could take even quite radical measures regardless of the applicant’s will. Moreover, their decision-making was free from any kind of immediate judicial scrutiny: the applicant did not have any remedy available whereby she could require a court to rule on the lawfulness, including proportionality, of the forced administration of medication and to have it discontinued.
221. On these grounds the Court finds that the forced administration of medication in the present case was implemented without proper legal safeguards. The Court concludes that, even if there could be said to be a general legal basis for the measures provided for in Finnish law, the absence of sufficient safeguards against forced medication by the treating doctors deprived the applicant of the minimum degree of protection to which she was entitled under the rule of law in a democratic society (see Herczegfalvy v. Austria, cited above, § 91; and, mutatis mutandis, Narinen v. Finland, no. 45027/98, § 36, 1 June 2004).
222. The Court finds that in these circumstances it cannot be said that the interference in question was "in accordance with the law" as required by Article 8 § 2 of the Convention. There has therefore been a violation of Article 8 of the Convention.
It would be good for ECHR to know that the information about the decisions is held out! Why has everything not been translated into Finnish in this horrible case, such as this:
Lainaus:
(a) The applicant
206. The applicant argued that she was healthy and had not been in need of medication. She had been 62 years old at the time and the forced medication had caused her serious harm and health problems, which had persisted for a year after she had returned home. The manner in which the medication was administered had been very violent. The applicant had long and wide-ranging experience in the field of medicine and was thus able to identify the errors made by the doctors in the Vanha Vaasa hospital. This had further added to her suffering. Also, in his medical opinion of 25 October 2005 Dr M-P.H. expressed his view that the forced medication of the applicant constituted assault. Only in November 2005, after the visit to the hospital by two independent doctors, had the dosage of medication been reduced. The only comfort the applicant had in the hospital was the knowledge of the upcoming visits of those doctors and of the possibility of obtaining a second opinion. The forced medication had affected the applicant’s possibilities to have a fresh psychiatric examination conducted, as she had to wait until the side effects of the medication had gone, and that was in September 2006.
Miksei tässä häpeällisessä 62-vuotiaan lastenlääkärin pakkohoitotapauksessa ole kaikkea käännetty kunnolla ja tarkkaan suomeksi? EIT:n olisi hyvä tietää, että tietoa päätöksistä pimitetään.
Lääke injektoitiin hyvin väkivaltaisesti, pakkohoidon kohteeksi joutunut sai vakavia ja pitkäkestoisia terveysongelmia väkivalloin injektoidusta lääkkeestä. Häntä oli pakkolääkityksen yhteydessä pahoinpidelty, josta oli jälkiä, jopa kymmenen sentin kokoinen mustelma - puhumattakaan henkisistä traumoista, joita tuollaisesta ns. "hoidosta" saa koko loppuiäkseen. Siihen nähden korvaukset eivät hyvittäneet mitään, eihän kaikesta viitsitä edes kertoa.
Mielisairaanhoitoa Seilin saarella tutkinut Jutta Ahlbeck-Rehn luki syksyn Studio55.fi-lähetyksessä katkelman erään väitetysti kymmenvuotiaan tasolle jääneen potilaan siskolleen kirjoittamasta kirjeestä. 16.5.1945 päivätty kirje oli avattu, eikä se ikinä päätynyt saarelta pois.
"Paikka, missä olen, on kyllä luonnon puolesta kaunis. Mutta jos on kysymys sairaalasta, niin tämä on vain sairaalan nimen taakse naamioitu pesäke, jossa meidän potilaiden sekä sielun että ruumiin voimat pyritään täällä maailman selän takana tuhoamaan.
Yleensä Suomessakin pidetään kyllä kovaa ääntä noista muiden maiden raakuuksista, mutta omille raakuuksille ollaan valmiit ummistamaan silmät. Sillä seuraten jo puolitoista vuotta tämän laitoksen elämää voin vain myöntää, että tämä on kaikkea inhimillisyyttä vailla oleva laitos.
Näyttääpä todella siltä, että me potilaat olemme aivan lainsuojattomia. Sillä ne raa'at iskut ja potkimiset – joita saa jatkuvasti vielä tämän heikon ravinnon jatkoksi, jota tämä laitos tarjoaa – osoittaa juuri suurta inhimillisyyden puutetta meitä potilaita kohtaan, joita heitetään kuin tuuli kerjäläistä paikasta toiseen kaikenlaisten pulmurien kiusattavaksi.
Ja kuitenkin tällaista raakaa ja tylsää elämää täytyisi jaksaa seurata vuodesta toiseen."
Tämä ei kestä päivänvaloa, mutta valaistaan koko paska naisiin kohdistuvasta terrorista ja vainosta Suomessa:
It's rather disturbing in Finland - in this very chauvinistic country, where men kill their ex-wifes like cattle and no one says anything, where authorities and church keep silent and it's ok for them - that when women are trying to get some help, psychiatrists make their lives hell instead of helping and these chauvinistic bastards can continue pretending, how healthy they are.
On aika häiritsevää Suomessa - tässä hyvin sovinistisessa maassa, missä miehet tappavat ex-vaimojaan kuin karjaa eikä kukaan sano mitään, missä viranomaiset ja kirkko pysyvät hiljaa ja se on niille ok - että kun naiset yrittävät saada jotain apua, psykiatrit tekevät heidän elämänsä helvetiksi auttamisen sijaan ja nämä sovinistiset paskapäät voivat jatkaa teeskentelyään, kuinka terveitä he ovat.
Besides that in Finland there are crazy, violent male doctors and psychiatrists, although it's a big taboo everywhere. For example, brain scientist beat his wife with a hammer, the chief of the prison mental hospital created sadistic family hell for years, as you can read here and here.
It's rather disturbing in Finland - in this very chauvinistic country, where men kill their ex-wifes like cattle and no one says anything, where authorities and church keep silent and it's ok for them - that when women are trying to get some help, psychiatrists make their lives hell instead of helping and these chauvinistic bastards can continue pretending, how healthy they are.
On aika häiritsevää Suomessa - tässä hyvin sovinistisessa maassa, missä miehet tappavat ex-vaimojaan kuin karjaa eikä kukaan sano mitään, missä viranomaiset ja kirkko pysyvät hiljaa ja se on niille ok - että kun naiset yrittävät saada jotain apua, psykiatrit tekevät heidän elämänsä helvetiksi auttamisen sijaan ja nämä sovinistiset paskapäät voivat jatkaa teeskentelyään, kuinka terveitä he ovat.
Besides that in Finland there are crazy, violent male doctors and psychiatrists, although it's a big taboo everywhere. For example, brain scientist beat his wife with a hammer, the chief of the prison mental hospital created sadistic family hell for years, as you can read here and here.
Mitä arvelette, miten paljon psyyken diagnooseja mahtoikaan olla edellä mainituilla terveillä, kunnianarvoisilla aivotutkijalla ja psykiatrilla - aivotutkijan kuristaessa ja hutkiessa vaimoaan vasaralla ja psykiatrin luodessa vaimolleen ja perheelleen vuosien perhehelvetin? Psykiatri oli vankimielisairaalan ylilääkäri, jolla oli täysi yliote vaimoon ja lapsiin ja joka uhkasi, että mikäli vaimo hakee avioeroa, tällä on pian piikki perseessä mielisairaalassa eikä enää ikinä näe lapsiaan.
Eikö olekin näppärää sille, joka on vahvin ja jolla on eniten valtaa, hajottaa ja hallita toisia. Kontrolloida ja käyttää väärin valtaa. Koska rakkaus on kaunis ja sairas piinaamassa, vaikkei olekaan diagnoosia. Eikä diagnoosi olekaan se, mitä Jeesus opetti, vaan että hedelmästään puu tunnetaan.
Olen kirjannut 2.1.2016 lapulle mieleeni tulleen ajatuksen: "Ongelmana sivistysvaltiossa ei ole laki, vaan se mitä lakia noudattamatta tehdään."
Löysin pari ihan tuoretta esimerkkiä, tämän ja tämän.
It's rather disturbing in Finland - in this very chauvinistic country, where men kill their ex-wifes like cattle and no one says anything, where authorities and church keep silent and it's ok for them - that when women are trying to get some help, psychiatrists make their lives hell instead of helping and these chauvinistic bastards can continue pretending, how healthy they are.
On aika häiritsevää Suomessa - tässä hyvin sovinistisessa maassa, missä miehet tappavat ex-vaimojaan kuin karjaa eikä kukaan sano mitään, missä viranomaiset ja kirkko pysyvät hiljaa ja se on niille ok - että kun naiset yrittävät saada jotain apua, psykiatrit tekevät heidän elämänsä helvetiksi auttamisen sijaan ja nämä sovinistiset paskapäät voivat jatkaa teeskentelyään, kuinka terveitä he ovat.
Besides that in Finland there are crazy, violent male doctors and psychiatrists, although it's a big taboo everywhere. For example, brain scientist beat his wife with a hammer, the chief of the prison mental hospital created sadistic family hell for years, as you can read here and here.
Mitä arvelette, miten paljon psyyken diagnooseja mahtoikaan olla edellä mainituilla terveillä, kunnianarvoisilla aivotutkijalla ja psykiatrilla - aivotutkijan kuristaessa ja hutkiessa vaimoaan vasaralla ja psykiatrin luodessa vaimolleen ja perheelleen vuosien perhehelvetin? Psykiatri oli vankimielisairaalan ylilääkäri, jolla oli täysi yliote vaimoon ja lapsiin ja joka uhkasi, että mikäli vaimo hakee avioeroa, tällä on pian piikki perseessä mielisairaalassa eikä enää ikinä näe lapsiaan.
Eikö olekin näppärää sille, joka on vahvin ja jolla on eniten valtaa, hajottaa ja hallita toisia. Kontrolloida ja käyttää väärin valtaa. Koska rakkaus on kaunis ja sairas piinaamassa, vaikkei olekaan diagnoosia. Eikä diagnoosi olekaan se, mitä Jeesus opetti, vaan että hedelmästään puu tunnetaan.
Olen kirjannut 2.1.2016 lapulle mieleeni tulleen ajatuksen: "Ongelmana sivistysvaltiossa ei ole laki, vaan se mitä lakia noudattamatta tehdään."
Löysin pari ihan tuoretta esimerkkiä, tämän ja tämän.
Otsikkoa pitäisi oikeastaan päivittää miestenkin joutuessa ihmisoikeusloukkausten kohteeksi, niin kuin Juha Kurvinen, joka teki uroteon kirjoittaessaan kaikesta.
Kupittaan kauhuihin viittasi jo Aiju von Schöneman kertoessaan väkivaltaisesta miehestään Armo Hormiasta, joka oli psykiatri ja Turun vankimielisairaalan ylilääkäri:
Lainaus:
Aiju päätti hakea avioeroa. Se ei ollut helppoa.
– Minulle sanottiin, että jos haet eroa, sinulla on pian piikki perseessä ja olet Kupittaalla, etkä näe ikinä lapsiasi. Olihan Armo vankimielisairaalan ylilääkäri.
Aiju oli niin peloissaan, että hän hankki itselleen luotetun ihmisen. Helsinkiläiselle toimittajalle oli vannotettu, että hän auttaa, mikäli Aiju joutuu mielisairaalaan.
– Minulla on vieläkin leukaluut sijoiltaan. Armo oli salamannopea lyömään. Otin avioerojuristiksi eduskunnan silloisen oikeusasiamiehen. Arvelin, että jokin turkulainen juristi ei uskalla silloin lyödä kapuloita rattaisiin.
Ajatelkaa, minkälaisia kauhukokemuksia vankimielisairaalan potilaat ovat joutuneet kokemaan, jos jo tavallisessa mielisairaalassa on tuollaista järkyttävää lyötyjen ihmisten kaltoinkohtelua ja haavoittamista parantamisen sijaan?
Mistä ihmeestä on tullut se käytäntö, että uhreja lyödään ja mäiskitään lisää? Sehän on raakaa, julmaa henkistä väkivaltaa eikä mitään parantamista! Uhrit ovat sellaisen "hoidon" jälkeen paljon sairaampia.
Kirjoittakaa ihmiset, kirjoittakaa, että saadaan sivistyneestä Suomesta tällainen mätäpaise puhkaistua!
Luettuani tämän ja tämän lähes peräkkäin ihmettelin kohtelun samankaltaisuutta; toisessa uutisessa kerrotaan huostaanotettujen lasten törkeästä kohtelusta, toisessa mielenterveyspotilaiden nujertamisesta. Mistä nuo tapahtumat kertovat? Tekijöiden sairaudesta tietenkin. Matt. 12:33:
"Jos puu on hyvä, sen hedelmäkin on hyvä, mutta jos puu on huono, sen hedelmäkin on huono. Hedelmästään puu tunnetaan."
Anonyymi kertoi, että hänet laitettiin eristysselliin sen takia kun sanoi: ”Jumala rakastaa teitä. ” Hän ei ymmärtänyt, miten se voi olla vaarallista itselle tai toisille?
Pelkkää mielivaltaahan tuo on, jonka uhrit ovat ihmisoikeusrikosten kohteena. Suomessa, joka ei ole mikään sivistysmaa, kun ihmisiä alistetaan ja nujerretaan noin.
Ihmiset eivät voi vapaasti puhua eikä kirjoittaa, ilmapiiri on ummehtunut ja tukahtunut:
The truth is out there 23.11.2009 kirjoitti:
Tsemppiä, Mirjaleena + kaikki muut samanhenkiset!
Olen ihmetellen lukenut muiden lääkäreiden kommentoitia julkituomiisi asioihin. Toisaalta, on erittäin hyvä saada näiden lääketehtaiden marionettien todelliset karvat esille: money talks!
Muistatteko muuten erään tapauksen 80-luvulta? Lääkäri, nimeltään Riitta Kauppinen, epäili Pieksämäen terveyskeskuksessa pesivän legionella-bakteerin. Kollegat toimittivat Riitan pakkohoitoon mielisairaalaan. Onneksi hän pääsi vapaaksi, kun osoittautuikin, että Riitta Kauppinen oli täysin oikeassa.
Riitta Kauppinen oli siis se kuuluisa "viestintuoja, joka ammuttiin". Mirjaleenalle eikä kenellekään muulle samanhenkiselle saa käydä niin. Kun me tiedämme, sinäkin tiedät.
Mirjaleena ei ole julkaissut blogissaan saati adresseissaan mitään epärelevanttia tietoa. Jokainen, jolla on netti käytössään, päättelykykyä ja kykyä yhdistää sirpaleista tietoa, tietää, että nämä esillenostetut asiat ovat täyttä totta.
Herätkää, hyvät ihmiset! Etsikää tietoa, lukekaa, kyseenalaistakaa, tehkää johtopäätöksiä. Ja ennenkaikkea, muistakaa, olemme loppujen lopuksi kaikki samassa veneessä, Luojan luomia ihmisolentoja iloineen ja suruineen. Meidän tulisi puhaltaa yhteen hiileen!
Lainaus on Usarista, jota kannattaa seurata, ettei jää tärkeästä annista paitsi.
Epikriisissä lukee, "Ei sairaudentuntoa. Potilas hymyilee." Sairaudentunnon puutteella hän lienee tarkoittanut sitä, että en ollut hoksannut olevani hullu. Päätä vain oli särkenyt jo pitkään. Neurologin mielestä näköhermon tulehdukseen ei kuulu päänsärky. Joten pääni ei siis ollut kipeä. En siis saanut siihen särkylääkettä. Ja hymyillä ei saa.
Kerronko, mitä ajattelen? Laaduton psykiatria on pelkkää puoskarointia, jonka harjoittaminen pitäisi kriminalisoida, enkä usko Ritva Salusenkaan olleen hullu ennen mielisairaalaan joutumistaan.
Et voi kirjoittaa uusia viestejä tässä foorumissa Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa Et voi muokata viestejäsi tässä foorumissa Et voi poistaa viestejäsi tässä foorumissa Et voi äänestää tässä foorumissa
Ohje
Käyttäjälista
Käyttäjäryhmät
Rekisteröidy
Omat asetukset
Kirjaudu sisään tarkistaaksesi yksityiset viestit
Kirjaudu sisään
Uskonkirkko | Church of Faith
Viesti 11860
Muuta tekstin kokoa: - -